☆ not even they can stop me now

♫ Aika rientää. Pennut täyttävät keskiviikkona kaksi viikkoa ja siitä onkin enää viikko siihen, että ne ovat kolmiviikkoisia ja sen jälkeen viikonloppuna suuntaammekin kasvattajan tykö katsomaan, että millainen katras siellä oikein todellisuudessa onkaan! Oma ajatukseni siitä, mikä lapsi on suosikkini on edelleen ikävästi ennallaan ja vahvistuu koko ajan, enkä halua tai jaksa tehdä tälle mitään - mikäs tässä ajatellessa. Näin on käynyt muidenkin pentueiden kanssa ja se mikä ei tapa, vahvistaa. Annan siis itseni elää tässä intiutiossa, että tämä pentue on Se Pentue ja kyseenomainen pentu on Se Oikea. Kaikki merkit viittaavat siihen kovin selvästi, ja lisää pökköä pesään lyövät mm. pentujen viralliset nimet ja argh. Tuntuu suorastaan, että minua kiusataan. No parin viikon päästä tiedämme taas enemmän!

 

not even they can stop me now
boy i’ll be flying overhead
their heavy words can’t bring me down
boy i've been raised from the dead

 

Elelen täällä edelleen seitsemännessä taivaassa noin suurinpiirtein ihmetellen vieläkin sitä, mitä on tapahtunut. Siis minä laitan menemään Hurtsia sekä Lanan ja Coldplayn pahimpia biisejä ja pystyn niihin! Hurts itkettää ja toisinaan kaikki muukin, mutta ei sillä raastavalla tavalla, joka kaataa ja musertaa ihan jokaisen kehonosan. Lähestulkoon itken onnesta joka kerta. Tai no en tiedä mitä se on. Sellaista jännää. Mutta kuten Lana laulaa, niin olo sellainen, ettei mikään voi mua juuri nyt horjuttaa (kuten Irina laulaa). Heehahahrehehehahhhe voisin tanssia nytkin.

 

Meillä on nyt koeviikko päällä, mutta itsellänihän meno on niinkin leppoisaa, että en ole onnistunut stressaamaan ja matikankoekaan ei jännittänyt sitten yhtään (mitä täällä tapahtuu....), vaikka minulla oli flunssaa ja luultavasti keikuttiin melko lähellä kuumerajaakin. Huihai sanoin minä ja istuin kokeessa reilut pari tuntia enkä antanut periksi yhden ärsyttävän tehtävän kanssa, vaikka epätoivo meinasikin iskeä. Katsotaan nyt, tuottiko mikään tulosta ja jos pääsen läpi niin miten reilusta. Psykologia meni perjantaina ja edessä on vielä englanti sekä äidinkieli, mutta huomisen löhöän vielä kotona ja keskiviikkokin on vapaa! Kyllä kelpaa. Kauhulla odotan nelosjakson jälkeistä koeviikkoa, onko siellä nyt sitten se 7 koetta luvassa.

 

Mutta mitä sitä muuta turhaa jaarittamaan. Olen jo sallinut itseni miettiä kutsumanimiä ihan vakavissani, tai oikeastaan olen tehnyt sitä viimeiset pari vuotta, mutta nyt vasta alkaa näyttää selvältä, että minkä niminen kakara minulle tulee jos tulee tai jos tulee useamman vuoden päästä. Ja kuten arvelinkin, keksin sen täydellisimmän nimen aivan viimetinkaan, ja se tuntuu sopivan omaan suuhun ja myös muutaman kaverin kanssa jutskailtuamme en saanut täyttä tyrmäystä. Luulen, että tämä idea pitää loppuun saakka, vaikka minulla onkin ollut mielessäni todella kauan pari todella vahvaa ja merkityksellistä ideaa. Jos nyt tästä mikään koskaan muuttuu varmemmaksi, saatte kyllä nimiajattelupostauksenkin jossain vaiheessa!

no one even knows how hard life was
i don't even think about it now because
i've finally found you

☆ look how they shine for you

♫ Viime yönä tuli kiitettävästi valvottua ensin kahteen ja sitten heräilin aika tarkalleen tunnin välein puolitokkurassa tarkastamaan pentublogin. Valvominen oli turhaa, sillä lapset putkahtivat maailmaan vasta aamuyöstä. Kolme urosta, kolme narttua, mikä on jakona oikein mainio. Minulla on pelko enkä pääse siitä eroon, mutta kaikki näyttää valoisalta. Toivon, että kuka ikinä tätä lukeekaan pitää peukkuja pystyssä sen puolesta, että yksi tyttö noista olisi luonteeltaan meille - tai no minulle - sopiva.

 

look at the stars

look how they shine for you

and everything that you do

 

Itse olen jo vahvan valintani tehnyt, tahattomasti tietenkin, mutta kuten aikaisempienkin pentueiden kohdalla, se suosikkilapsi valikoitui aivan heti syntymänsä jälkeen. Haistan heti, jos jossakussa on Sitä Jotain. Ja olen vakaasti sitä mieltä, että tämä pentu on Se Oikea. Minun pentuni, se onnen tähtien alla syntynyt timanttilapsi. Jos ei ole, niin sitten olen tehnyt elämäni pahimman virheen. Enää saan rukoilla, että oikea pentu löytäisi minun luokseni, että siitä kasvaisi juuri sellainen kuin pitäisikin. Tällä hetkellä kaikki on hyvin, itkettää, mutta ei pelosta tai surusta.

 

Loistaisivatko ne tähdet viimeinkin minun takiani?

☆ and i'm looking for a miracle

♫ Hiljaiseloa siellä, hiljaiseloa täällä. Aika on hipsinyt aivan huomaamatta eteenpäin ja voisin nyt koiramamman 62. vuorokauden kunniaksi kirjoittaa hieman joitain kuulumisia ja ajatuksia. Mietin tässä kovasti, että tungenko tämän blogin osoitteen jo vawawoomin puolelle vai pidänkö tämän vielä yksinäisenä täällä vai yhdistänkö nämä kaksi blogia kokonaan / muutan "oikean" blogini nimeksi tämän ja heitän layt sinne. Tällaisia ongelmia minulla on. :) Sarkastinen hymiö.

 

Kiialta lukemani mukaan alkoivat laskea lämmöt eilen illalla, ja on ennustettavissa, että lapsoset syntyvät siis tämän päivän aikana tai mahdollisesti tulevana yönä. Oma tilanteeni on aivan ihanteellinen, sillä pääsin koulusta jo yhdeltätoista ja nyt minulla on sitten koko loppupäivä aikaa päivitellä pentublogia päivitysten toivossa. En olekaan itseni antanut tehdä mokomaa, vaan olen pakottanut itseni eroon informaatiosta muutamiksi päiviksi kerrallaan, etten vain saa päälle sitä kamalaa jännitystä, joka saattaa tuota tullessaan muitakin tunteita.

 

'cause the light will never shine

on this heart of mine

 

Nyt on kuitenkin pakko sanoa, että olen aivan hermoraunio, en oikein osaa istua paikoillani ja ajatuksissa on vain se yksi asia: kohta. En tiedä pitäisikö minun itkeä, mutta turha sitä nyt varmaan vielä on vollotella, kun ei tiedä että ilosta vai surusta. Itku on kuitenkin koko ajan tekemässä tuloaan, saa nyt nähdä miten useasti ehdin purkaa ennen kuin sille todella on aihetta. Luultavasti nakotan koneella kuset housussa, kierto mahassa ja päässä ja itku kurkussa viimeiseen asti, eikä tässä välissä tarvitse tehdä muuta kuin viedä omat koirat ja Abby lenkille.

 

No mutta eipä olisi pitänyt kirjoittaa, nyt se itkeminen alkoi. Silläkin on vaikutusta, että soitan samalla Hurtsia, mutta... Nyt tulee se pelkäämäni vaihe, etten tajua mistään mitään. Itken ja tärisen joka puolelta, palelen. Minun maailmani mullistuu tänään tai viimeistään huomenna. Viimeinkin seuraan pentublogia siksi, että se kertoo lopulta tuleeko minulle mahdollisesti pentu. Tänään. Tänään on täydellinen päivä.

 

if you look in my heart you will find

no love no light no end inside

and i'm looking for a miracle

 

Olen ollut ihan jäätävässä olotilassa koko vuoden, mutta positiivisessa mielessä. 2013 on alkanut tavalla, jota en osaa kuvailla muuten kuin niin, että jotain on tapahtunut oman pääni sisällä ja se jokin on todellakin muuttanut kaiken aivan erilaiseksi. Paremmaksi. Olen hukannut Ahmat, kaiken sen pahan ajattelun ja epätoivonkin lähes kokonaan. Minulla on elämänilo, minulla on riemu ja tahto jatkaa vaikka mitä tapahtuisi. Asiat, jotka vielä muutama kuukausi sitten olisivat saaneet minut sekaisin negatiivisessa mielessä, eivät kolauta nyt juuri ollenkaan. Olen jollain odottamattomalla tavalla saanut selvitettyä ajatukseni ja pelastanut itseni. Itse itseni, nimenomaan. Olen koko tämän ajan odottanut pelastusta, pitänyt koiraa ainoana pakokeinona kaikesta ja ajatellut, että mitään ei ole koskaan tehtävissä. Pentuluvan jälkeenkin oloni oli mitä kamalin, edelleen, mutta nyt.

 

Voin vain ihmetellä, että mitä helvettiä on tapahtunut. Olen aika varma, että tähän vaikutti voimakkaasti se, että ensimmäiset minuutit vuotta 2013 vietin katsellen Taru Sormusten Herrasta -elokuvaa, vietin vuoden ensimmäiset minuutit rakkaani Legolaksen kanssa ja sen takia olen koko alkuvuoden löytänyt jotain todella merkillistä itsestäni. Yksi, olen ollut aivan kamala fanityttö nyt, se sisimpäni hullu ihminen on nostanut päätään. Kaksi, ainoa suunta on ylöspäin. En tahdo en halua en  ole vajoamassa takaisin sinne kuoppaan, missä olen lojunut ja josta nyt olen kampeamassa ylös. En putoa enää. Kolme, en enää ahdistu itseni takia, en ole ahdistunut hetkeen ja olen ylittänyt sen kynnysajan, jonka jälkeen lopulta yleensä on palannut se sama paha olo. En hakkaa päätä seinään jos nukun aamulla liian pitkään, en hakkaa päätä seinään ja syytä itseäni jos en saa illalla unta. En viitsi välittää, se ei haittaa minua ja ei ole mitään järkeä rangaista itseään mistään.

 

Olen siinä olotilassa, että olen jo useamman kerran sanonut itselleni (ja myös kirjoittanut kerran julkisesti, ja kun kirjoitan niin todella tarkoitan sitä), että jos minulle ei synny oikeaa pentua tästä pentueesta, joka selkeästikin on minulle juuri Se Oikea, niin sitten sitä ei kyllä synny mistään. Jos tästä ei tule minulle narttua, en suinkaan hyppää sillalta vaan jatkan eteenpäin. Ilman koiraa, ilman sitä suurinta asiaa jota osaan elämältä toivoa. Silloin sitä ei vain ole yksinkertaisesti tarkoitettu minulle. En tiedä tulenko tämän epäonnistumisen jälkeen koskaan enää ottamaan koiraa. Siis jos tästä tulee kaikkien aikojen suurin epäonnistuminen. Pessimisti ei edelleenkään halua lopettaa ajattelutapaansa ja pettyä pahemmin!

 

Olen hyväksynyt sen faktan, että minun on opittava pärjäämään yksin, silloin saan asiat parhaiten kuntoon - kuten nytkin ajatuksieni kanssa huomasin. Kun viimeinen toivo on mennyt, kaikki lopulta korjaantuu koska olen yksikseni. Hiiohoi sanon minä, minulle ei ole tarkoitettu peräkkäisiä onnistumisia eikä etenkään sitä hyvää tuuria, josta koirissakin on lopulta kyse. Minun täytyy hyväksyä se ja olen paraikaa hyväksymässä. Jos haaveeni täyttyy, minusta tulee maailman onnellisin ihminen ja elän tämän asian kanssa tyytyväisenä seuraavat kymmenen vuotta (toivottavasti). Ja voin sanoa, että kerrankin minua lykästi, oikealla hetkellä ja oikeassa asiassa. Sitten itken onnesta silmäni puhki. Ja olen silti onnellinen.

 

Pakko sanoa, että tänään on täydellinen päivä tälle kaikelle. Ja pidän myös huomista yhtä täydellisenä. Olen ehkä parhaimmassa tilassa mitä olen ollut koko elämäni aikana. Olen tällä hetkellä ehkä varmin ottamaan vastaan epäonnistumisen, taistelemaan urheasti sitä kaikkea surua vastaan mitä se aivan satavarmasti tuottaa. Mutta en luovuta itseni kanssa enää. Olen myös maailman täydellisimmässä tilassa ottamaan vastaan suuren onnistumisen, kaiken vastuun, hankaluudet, rahanmenon, ongelmat ja niiden ratkaisemisien vaikeudet. Olen valmis koiraan. Valmiimpi kuin koskaan.

 

but i hope i pray and i will find

'cause i'm looking for a miracle